• propaganda
10.8.2022

Kuinka käsitellä venäläistä propagandaa

  • Praleski

Propaganda tehoaa vain, koska olemme heikkoja eikä meillä ole yhteyttä toisiimme. Emme ole vieläkään oppineet analysoimaan lähteitä. Voiton tekemiseen keskittyvät sosiaalisen median kanavat valtaavat tilaa, eivätkä ne sovi horisontaaliseen informaation jakamiseen, sillä ne luovat lähes täysin eristäytyneitä kuplia vieraannuttaen meidät toisistamme. Vanha, keskittynyt ja puolueellinen media vaientaa äänemme, ja olemme menettäneet kontrollin uusiin medioihin. Kuitenkin, jos tiedostamme tämän todellisuuden, voimme päästä eteenpäin. 

Ideologeille ja hyödyllisille idiooteille ei pitäisi antaa liikaa kunniaa; he eivät ole tarpeeksi fiksuja tehdäkseen ihmisistä mediazombeja. Ihmiset tekevät itsestään zombeja. Venäjän valtiolliset toimijat ovat käytännössä kykenemättömiä luomaan uusia ideoita. Heidän onnekseen vanhat ideat riittävät heidän tarpeisiinsa.

Tämä artikkeli käsittelee tavallisimpia henkiin herätettyjä propagandan narratiiveja mitä tulee Venäjän ulkopolitiikkaan ja erityisesti Ukrainaan viimeisen kymmenisen vuoden ajalta.

“En ymmärrä mitä on meneillään, joten en sotkeudu asiaan”

Venäjän propaganda ei ole yrittänyt vakuuttaa ketään tukemaan Venäjää suoraan, ainakaan sitten vuoden 2014. Se ei olisikaan kovin helppoa, kuten ei universaalin narratiivin luominenkaan sellaiseen tarkoitukseen.

On paljon helpompaa neutraloida ne, jotka ovat epätietoisia tai eivät ole päättäneet kantaansa. Sumutuksen avulla on paljon helpompaa edistää Venäjän hallituksen narratiiveja. Siksi eetteri on pullollaan valeuutisia, mitä hullumpia ja emotionaalisempia, sen parempi. Näin luodaan epävakautta ja kaaoksen tuntua. Tällainen selvyyden puute liuottaa tietoisesti oikeiden faktojen ja täyden fiktion rajoja. Peli voitetaan spämmäämällä kaikki paikat täyteen omaa viestiä mahdollisemman monen botin toimesta.

“Ei sillä ole väliä mitä minä teen”

Kaikki tunnistavat tämän tunteen, sillä se heijastaa jossain määrin todellisuutta. Olemme vieraantuneita omaan elämäämme vaikuttavista päätöksenteon prosesseista. Jos hyväksymme väittämän täytenä totena, emme ehkä ryhdy toimintaan. Käsitelläkseen tätä tunnetta monet kääntyvät salaliittoteorioiden puoleen; näin voi saada edes jonkinlaista itseluottamuksen ja toimijuuden tunnetta (tosin kuvitteellista sellaista). Tämä voi olla jopa huonompi asia kuin toimettomuus, sillä salaliittoteoriat edistävät enimmäkseen oikeistolaisia arvoja, kaventaen meidän kaikkien mahdollisuuksia. Ainoa tapa käsitellä tunnetta aidosti, on ottaa kohtalo omiin käsiinsä, testata mahdollisen rajoja, tehdä erehdyksiä, ottaa vastuu niistä ja liikkua eteenpäin. Ainakin se on paljon hauskempaa ja antaa enemmän toivoa kuin voimattomuuden tunteesta sekoaminen.

Venäjä globaalin hegemonian ja yksinapaisen maailman vastustajana

Yksi-, kaksi- tai moninapaisesta maailmasta puhumisen taustalla on laajasti ottaen eurosentrinen käsitys maailmasta. Kylmä sota ja kaksinapainen järjestelmä ovat yksinkertaisia ja käteviä länsimaalaisia kulttuurisia narratiiveja, jotka liittyvät itäisen uhan vastustamiseen. Tästä syystä tämä käsitys on edelleen voimissaan. Nykypäivän Venäjä ei kuitenkaan ole merkittävä talousmahti. Ei tarvita pommeja tuhoamaan Venäjää, vaan talouspakotteet riittäisivät. Venäjä ei ole enää myöskään kulttuurillinen mahti. Silti monet ovat nostalgisia tai jumissa menneisyydessä ja kuvittelevat Venäjän olevan suurikin globaali peluri – tällä voi olla positiivisia tai negatiivisia konnotaatioita riippuen siitä kenen kanssa puhuu. Vasemmistolaiset näkevät Leninin, raketit avaruusalukset, Gagarinin ja proletariaatin diktatuurin. Konservatiivit näkevät Leninin Stalinin, avaruusalukset ydinohjukset ja proletariaatin kommunistien hegemonian.

Venäjällä itsellään ei ole mitään visiota tulevaisuudesta. Se nojautuu kuvitteelliseen loistavaan menneisyyteensä ennemmin kuin myönteisiin tulevaisuusvisioihin, kierrättäen eri aikakausien sisältöjä vaihtelevalla menestyksellä. Tilanne houkuttaa joitakin konservatiiveja, jotka näkevät Venäjän viimeisenä perinteen linnakkeena, juuri kuten edeltäjänsä, jotka katsoivat itää orientalististen lasien läpi yli sata vuotta sitten. Toisaalta Venäjä houkuttaa joitakin, jota vastustavat aidosti konservatiiveja ja katsovat maailmaa antikolonialistisen ja antirasistisen liikkeen näkökulmasta.

Näiden liikkeiden teoreettiset perustat muotoutuivat rinnakkain, kun jälkikolonialistinen tutkimus ja periferioiden kansalliset vapautusliikkeet kasvoivat. Molempien tärkeimmät ainekset tulivat marxismista. Kolonialisminvastaiset ajattelutavat marxistilaisessa perinteessä juontavat juurensa suoraan 1920-luvun neuvostoliittolaisiin teoreetikoihin ja aikaan, jolloin Neuvosto-Venäjä tarvitsi kansainvälistä tukea. Neuvosto-Venäjä kehitteli ajatusta maailmanvallankumouksesta ja tuki suoraan antirasistisia ja antikolonialistisia liikkeitä ympäri maailman. Jos lukee aikakauden tekstejä ja vertaa niitä saman aikakauden läntisiin, akateemisiin teksteihin, on vaikea uskoa, että nykypäivän Venäjä on sama ”kansojen vankila”, joksi Lenin nimitti tsaarin Venäjää.

Neuvostoliiton ja Venäjän imperiumien kolonialistinen historia on tuntematonta melkein kaikille. Tämä tietämättömyys tekee helpommaksi uskotella, että Neuvostoliiton reuna-alueiden antikolonialistiset liikkeet olisivat vain lännen masinoimia ja nationalistisia kampanjoita. Koska Venäjä ei pysty määrittelemään ja kontrolloimaan siitä käytettyjä diskursseja, se hyödyntää lännessä luotuja narratiiveja. Tehokkaat Venäjän puolella olevat narratiivit eivät ole tietoisesti luotuja, vaan ne ovat syntyneet yrityksen ja erehdyksen kautta. Ironista kyllä, lännessä Venäjää vastaan luodut ja käytetyt viitekehykset pönkittävät nyt Venäjän valtaa. Ihmiset, jotka vastustavat aktiivisesti lännen kolonialismia saattavat päätyä tukemaan venäläistä kolonialismia, koska eivät tunne voitettujen historiaa.

Lännen russofobia

Russofobian käsitteen keksivät venäläiset antisemitistit oikeuttaakseen juutalaisten sorron Venäjän keisarikunnassa. Menemättä kovin syvälle historiaan voidaan huomata, että merkittävät imperiumit, jotka kolonisoivat slaavilaisia kansoja  – kuten Itävalta-Unkarin ja Saksan keisarikunnat – muodostivat ideologisen yhteisön, jota voidaan kutsua antislaavilaiseksi. Tämä ideologia huipentui natsi-Saksassa.

Natseille venäläiset edustivat kaiken slaavilaisen perusolemusta. Kolmannen valtakunnan häviön jälkeen nämä venäläisvastaiset ajatukset sulautuivat osittain lännen konservatiivien laajempaan antikommunistiseen ideologiaan. He käyttivät ”venäläistä” kommunistin ja koko Neuvosto-imperiumin monietnisen väestön synonyymina. Tämän epäinhimillistetyn ”venäläisen kommunistin” hahmon voi nähdä 1950-80-lukujen antikommunistisessa kuvastossa, ja se on helppo sekoittaa 1800-luvun orientalistiseen kuvastoon. Vasemmistolaisille venäläisen kuva oli tiukasti sidoksissa idealisoituun kommunismiin. He olivat tottuneet refleksinomaisesti puolustamaan venäläisiä kommunisteja, samalla tukien neuvostoimperialismia. Venäjän propaganda ei keksi mitään uutta, mutta käyttää lännen vanhoja narratiiveja omiin tarkoituksiinsa. Siksi se kutsuu mitä tahansa kamppailuja Venäjän ylivaltaa vastaan russofobiaksi.

Venäläinen antifasismi: miksi Putin jauhaa edelleen “antifasistisesta” missiostaan

“Maassa joka voitti fasismin”, ei ole koskaan kehkeytynyt kunnollista teoriaa fasismista. Tavalliselle neuvostokansalaiselle fasismi tarkoitti yksinkertaisesti pahuuden perikuvaa ilman mitään selkeää sisältöä. Vaikka termi oli selvästi yhteydessä toiseen maailmansotaan, jota Venäjällä kutsutaan Suureksi isänmaalliseksi sodaksi, nämä sotien nimitykset eivät tarkoita aivan samaa. Ensimmäinen Isänmaallinen sota oli sota Napoleonia vastaan 1800-luvulla. Suuri isänmaallinen sota alkoi 1941 saksalaisten hyökkäyksellä Neuvostoliittoon ja loppui saksalaisten antautumiseen voitonpäivänä 9.5.1945, venäläisittäin. Läntisen ja venäläisen nimityksen ero on siinä, että venäläisessä kontekstissa sota nähdään osana lännen hyökkäysten jatkumoa, alkaen 1200-luvun teutoneista, 1600-luvun puolalaisten joukkojen kautta Napoleoniin ja Hitleriin. Neuvostoliitto otti osaa toiseen maailmansotaan voitonpäivän jälkeenkin taistellen Japania vastaan, mutta tämä ei kuulu Suuren isänmaallisen sodan käsitteeseen.

Suuren isänmaallisen sodan käsite on kehittynyt ajan myötä, eikä ollut käytössä sodan aikana. Mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä tärkeämmäksi se on tullut kansalliselle myytille. Toisen maailmansodan ikonografia vakiintui 1970-luvulla. 1990-luvun lopulla ja erityisesti Putinin aikana, voitonpäivästä on tullut tärkein isänmaallinen tapahtuma. Venäjällä on vain kaksi suurta juhlapäivää, jotka luovat jonkinlaista yhtenäisyyden tunnetta kansan keskuuteen: uusi vuosi ja voitonpäivä.

Voitto on yhdistetty ajatukseen eskatologisesta hyvän ja pahan taistelusta. Tässä taistelussa Venäjän valittu kansa uhraa itsensä pelastaen maailman, lyöden pahan ja puolustaen itseään uhraamisen prosessissa. Mitä suurempi uhraus, sitä suurempi rooli voitossa – siksi Neuvostoliitto on aina yrittänyt esittää suurimmat luvut sodan uhreista ja hävityksestä. Venäjä jatkaa saman uhrausten retoriikan käyttöä saadakseen pääroolin natsi-Saksan voittajana. Tämä on sangen absurdia, sillä suurin osa uhreista ja hävityksestä koitui tämän päivän itsenäisten valtioiden Ukrainan ja Valko-Venäjän osalle.

Vallitsevan ideologian mukaan voitto Suuressa isänmaallisessa sodassa johtui Venäjän kansan yhtenäisyydestä. Leo Tolstoin Sodassa ja rauhassa tämä yhtenäisyys kristallisoituu isänmaan ja etiikan ideoihin. (Post)stalinistisena aikana tämän yhtenäisyyden tarjosi ajatus johtajasta ja uskollisuudesta Moskovalle.

Siispä kaikki, jotka eivät olleet lojaaleja johtajalle henkilökohtaisesti, tai vähintään muulle Neuvostoliiton johdolle, olivat fasisteja. Neuvostoaikana oli vallalla ajattelutapa, että Neuvostoliitto voitti fasismin neuvostokansojen perheenä, jota johti isoveli Venäjä. Viimeisen vuosikymmenen aikana tämä ajatus on muuttunut niin, että vain etniset venäläiset olisivat voittaneet fasismin ja muut etnisyydet olisivat olleet merkityksettömiä tai häiriötekijöitä. Muutos on yhdistetty Venäjän kulttuuriministeri Vladimir Medinskin kirjoituksiin.

Kaikki etniset venäläiset nähtiin luonnostaan antifasisteina. Käytännössä johtaja siis pystyi määrittelemään mitä fasismi on ja ei ole. Siksi Putin ei tarvitse minkäänlaisia todisteita, kun hän väittää, että ”fasistit ovat vallassa” Ukrainassa (hän käyttää usein sanaa nationalismi synonyymina fasismille ja natsismille). Ukrainalaiset ovat siis fasistipettureita ja Venäjää vastaan. ”Ukrainan denatsifikaatio” tarkoittaa Putinille ukrainalaisten palauttamista ruotuun. Kyse ei siis ole taistelusta tiettyjen poliittikkojen tai poliittisten ajatusten välillä, vaan laajasti ymmärrettynä taistelu itsenäisyyttä vastaan. Tällä logiikalla minkäänlainen ”kanonisten venäläisten alueiden” itsenäisyys on fasismia ja sille täytyy tehdä jotakin ennemmin tai myöhemmin. Tällainen antifasismi on tyhjennetty kaikista arvoista ja sisällöstä ja sitä voidaan käyttää oikeuttamaan mitä tahansa Venäjän hallituksen haluamaa toimintaa.

Ukrainan vapauttaminen, fasistien lyöminen, ja ukrainalaiset toivottamassa Venäjän joukot tervetulleeksi

Venäjän ajatus “kansakunnasta” käyttää omien rajojensa määrittelyyn paitsi etnistä toiseuttamista (mikä on yhteistä monille nationalismeille), myös ajatusta ”rappeutuneesta venäläisestä”. ”Toiseuttaminen” viittaa tässä yhteydessä ihmisiin, joita ei pidetä valkoisina, tarkoittaen kaukasialaisia ja Keski-Aasian kansoja sekä monia muitakin ryhmiä Venäjän rajojen sisäpuolella. ”Rappeutuneet venäläiset” taas viittaa muihin slaavilaisiin etnisyyksiin, kuten ukrainalaisiin tai valkovenäläisiin. Hyvä esimerkki on ukrainalaisen kenraali Mazepan tarinan käyttö – tarinan, joka oli tärkeä kulttuurinen referenssi Venäjän kansakunnan rakentamisessa.

Etniset karkotukset olivat massiivisia 1930-luvun vainojen aikana Neuvostoliitossa. Karkotusten jatkumista sodan aikana alettiin oikeuttaa syytöksillä kokonaisten kansojen väitetystä yhteistyöstä natsien kanssa. Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän ideologit mainitsevat mielellään yhteistyötä tehneet eri etnisistä ryhmistä kootut ryhmät, joita natsit perustivat sodan aikana. Näin luodaan kuvaa petturikansoista ja unohdetaan kätevästi, että suurin osa kollaboraattoreista oli venäläisiä, ja saadaan oikeutettua kolonialistinen politiikka ja etniset vainot.

Venäjä näkee Ukrainan alueen historiallisesti venäläisenä. Tästä näkökulmasta ukrainalaiset ovat osa venäläistä kansaa, jonka länsimaat ovat vaikutuksellaan mädättäneet. Siispä ”terve” osa ukrainalaisesta yhteiskunnasta kärsii Ukrainan (eli lännen ja fasistien) ikeen alla ja on innokas liittymään uudelleen Venäjän kansaan, puhumaan venäjää ja nuolemaan Venäjän vallan saappaita. Vain fasistit ja lännen agentit voivat vastustaa tällaista perustavanlaatuista tarvetta. Monet venäläiset sotilaat ja suuri yleisö uskovat aidosti, että heidät otetaan vastaan vapauttajina. Tämän tekstin kirjoitushetkellä kuulemme koko ajan uutisia järkyttyneistä venäläissotilaista, kun he huomaavat, ettei tämä olekaan totta. Krimin liittäminen Venäjään ja propagandan menestys vuonna 2014 olivat niin musertavia, että jopa Kremlissä saatetaan uskoa tarinaan vapauttamisesta.

Tällä hetkellä ukrainalaiset puolustavat itseään epätoivon vimmalla, liittyen vapaaehtoisesti alueellisiin puolustusjoukkoihin. Venäjä nähdään miehittäjänä ja uhkana ukrainalaisten olemassaololle. Ei vain abstraktisti kansakuntana, vaan hyvin konkreettisesti uhkana yksilöille, jotka eivät alistu Venäjän vallan alle. Venäjä on propagandassaan kieltänyt koko “ukrainalaisten” olemassaolon niin pitkään, että on uskottava Venäjän todella tarkoittavan tätä. Siksi keskivertoukrainalaisella on hyvä syy odottaa Venäjältä natsi-Saksan toimiin verrattavia tekoja. Toivottavasti siihen pisteeseen ei mennä, mutta Putinin retoriikka muuttuu päivä päivältä kovemmaksi. Ria Novosti, Venäjän valtion uutistoimisto, viittasi “Ukrainan kysymykseen” seuraavasti: “ Putin otti historiallisen vastuun ja päätti olla jättämättä Ukrainan kysymyksen ratkaisua seuraaville sukupolville”. Lausunto vihjaa vähintään Ukrainan väestön täydelliseen alistamiseen. Ukrainan presidentti Zelenskyi mainitsi hiljattain puheessaan, että kaikki tapahtumat muistuttavat kesää 1941. Venäjä täyttää sosiaalista mediaa lausunnoilla ja videoilla, jotka vain tukevat tällaisia odotuksia.

Venäjänkieliset ovat vaarassa Ukrainassa

Venäjä väittää, että Ukrainassa sorretaan venäjänkielistä väestönosaa, mutta jopa kaikkien konfliktia seuranneiden vuosien jälkeen suurin osa väestöstä on ennemmin kaksi- kuin yksikielisiä. Venäjän ja ukrainan kielet muistuttavat toisiaan hyvin paljon, eikä venäjää puhuvan ole vaikeaa oppia ukrainaa muutamassa kuukaudessa. Jos asuu maassa, katsoo televisiota ja kuluttaa ylipäänsä mediaa, on vaikeaa olla oppimatta. Jos ei ymmärtäisi ukrainaa, se olisi pikemminkin poliittinen kannanotto.

Suurin osa Ukrainassa tuotetusta kulttuurista (kirjat, musiikki, elokuvat) tehdään venäjäksi, jotta teos pääsisi suoraan isommille markkinoille. Siksikin on turha väittää, että venäjän kieli olisi vaarassa Ukrainassa, vaikka siellä onkin säädetty lakeja suojaamaan ukrainan kieltä. Virallinen media, valtion byrokratia ja koulutus käyttävät enimmäkseen ukrainaa. Tavallista arjen kielenkäyttöä ei kuitenkaan ole rajoitettu mitenkään.

Kielikysymys onkin lähestulkoon ainoa asia, johon etnisestä syrjinnästä puhuvat voisivat vedota Ukrainassa. Ilman itseidentifointia on mahdotonta erottaa toisistaan etnisiä venäläisiä ja ukrainalaisia. Poliitikot ovat yrittäneet liioitella seudullisia eroja ja kytkeneet ne toistuvasti kieleen. Erottelu on tullut ylhäältä päin, ei kansalta. Jopa aidot natsit Azov-rykmentissä ovat käyttäneet venäjää kommunikointiin. Ajan mittaan kielestä on tullut enemmän ja enemmän identiteettikysymys. Monet ovat alkaneet käyttää ukrainan kieltä poliittisena kannanottona. Useat poliitikot – sekä venäläiset että ukrainalaiset – käyttävät identiteettikysymystä hämätäkseen ihmiset pois mm. sosiaalisten kysymysten ja korruption kimpusta. Lähemmin tarkasteltuna venäjänkielisten sorrosta puhuminen on siis manipulaatiota, eikä sillä ole mitään tekemistä arkitodellisuuden kanssa.

Ukraina on fasistinen valtio

Kuten yllä on perusteltu, Putinille fasistinen valtio on mikä tahansa epälojaali valtio alueella, jota Venäjä pitää omanaan.

Ukrainan yhteiskunta on paljon moniarvoisempi kuin Venäjän. Poliittinen edustus parlamentissa seuraa äänestystuloksia. Viimeisimmissä puheissaan Putin on kirjaimellisesti väittänyt tämän olevan epäonnistuneen fasistisen valtion merkki. Äärioikeistolaiset puolueet eivät ole menestyneet vaaleissa. Vaikka oikeistoa ei pidä aliarvioida, maa on kaikkea muuta kuin heidän hallinnassaan. Valta on Ukrainassa jakautunut monille toimijoille, toisin kuin Venäjällä.

Jopa sodan aikana Ukrainassa valtion instituutiot ovat käyttäneet harvoin etnonationalistista retoriikkaa. Zelenskyi pitää puheita venäjäksi vedotakseen venäläisiin, yrittäen (ainakin retorisesti) tehdä eroa Venäjän valtion ja Venäjän kansalaisten välille ja toivottavasti saada heidät näin kapinoimaan sotaponnistuksia vastaan.

Venäjä toimii ennaltaehkäisevästi, koska Ukraina on uhka sille

Venäjän käyttämä puhetapa muistuttaa kovasti vuonna 2008 Georgian invaasion aikana käytettyä retoriikkaa – jolloin Venäjä kutsui hyökkäystä ”rauhaan pakottamiseksi”. Ukraina on investoinut merkittävästi puolustukseen vuodesta 2014 lähtien, mutta vaikka se haluaisi, se ei koskaan pystyisi saavuttamaan kapasiteettia, jota tarvittaisiin Venäjälle hyökkäämiseen. Niin sanottu Donbasin kansantasavalta on ollut alusta asti Venäjän tukema hanke, ja sinne hyökkääminen tarkoittaisi hyökkäämistä Venäjälle. Ei ole loogista olettaa, että Ukraina olisi ottanut sellaista riskiä. Läntinen sotilaallinen apu ei ollut merkittävää. Aseapua alettiin kasvattaa vasta muutamaa viikkoa ennen Venäjän keväistä hyökkäystä reaktiona Venäjän valmisteluihin. Silloinkin annetut aseet sopivat vain puolustukseen. Siksi Ukrainan aikoma hyökkäys Donbasiin oli vain propagandaa, eikä todellinen mahdollisuus.

Venäjän retoriikka ei perustu faktantarkistukseen tai tutkimukseen, vaan se on ennemmin tuulesta temmattua ja seuraa tyypillistä uhrin syyllistämisen käsikirjoitusta. Ei ole väliä mitä Ukraina olisi tehnyt, sillä pienikin vastustus tai suvereenisuuden julistaminen olisi tulkittu uhaksi Venäjälle. Kyky puolustautua vain kasvattaa koettua uhkaa. Jopa Venäjälle puhuminen kuin tasavertaiselle tulkitaan aggressioksi. Kuvaillessaan päätöstään Ukrainan suhteen Putin lainasi vanhaa aforismia, joka viittaa selvästi raiskaukseen: ”pidit siitä tai et, sinun on kestettävä se” (Kääntäjän huomio: aforismia avattu tarkemmin esimerkiksi täällä).

Konflikti Venäjän ja Naton yhteenottona

Kuten jo aiemmin todettiin, Natolla ei ole merkittävää läsnäoloa Ukrainassa. Sillä ei ole juuri lainkaan sotilaita, aseita tai tukikohtia. Jopa nyt täydessä sotatilassa, Nato vain lähettää aseita ja välttää selkeästi suoraa yhteenottoa Venäjän kanssa. Ajatus siitä, että Venäjällä olisi mitään oikeutta Ukrainan alueeseen vaarantaa kaikki maat, jotka Venäjä näkee alueenaan nyt tai tulevaisuudessa. Tällainen vaaran tuntu työntää maita Naton syliin enemmän kuin mikään mitä Nato voisi tehdä. Georgiassa ja Suomessa tilanteella on ollut valtava vaikutus Nato-keskusteluihin. Krimin valtaus 2014 oli joululahja Natolle, jonka asema oli heikentynyt Euroopassa, mutta koki huikean nousun hyökkäyksen seurauksena.

Tämä argumentti on yleensä yhteydessä näkemykseen, jossa kaikki politiikka nähdään osana geopolitiikkaa. Näkemys ei ota huomioon sellaisten yksilöiden, yhteiskuntien tai valtioiden toimijuutta, jotka ovat liian pieniä globaalille näyttämölle. Se on myös yhden tyyppinen salaliittoteoria, jossa kaikki tapahtumat nähdään jonkin supervoiman aikaansaannoksina. Näkemys voi olla myös osoitus isoveli-kompleksista, jossa mitään – hyvää tai pahaa – ei tapahdu ilman ”meidän” eli globaalien toimijoiden tekoja. Silloin käytetään tuttuja selitysmalleja todellisuuteen perustuvan analyysin sijaan. Paikallisia näkökulmia saatetaan käyttää, mutta vain metropolien instituutioiden ja asiantuntijoiden suodattamina.

Tällaisesta analyysista tulee itsensä täyttävä ennustus. Paikallisten ihmisten näkemysten ja heidän toimintansa ohittaminen saa heidät häviämään mediasta ja estää tuen saamista, ja nykyisen kaltaisessa kriisitilanteessa tämä voi tarkoittaa kirjaimellisesti sukupuuttoa.

Kaksi imperialismia ovat sama asia

Kun kaksi suurvaltaa taistelee keskenään, tavallinen antimilitaristinen asenne on pysyä puolueettomana. Kovin mukavaa ja helppoa, mutta ei sovi vallitsevaan tilanteeseen. On aivan selvää, että Venäjä ylivoimaisine taloudellisine ja sotavoimineen yrittää ottaa entisen alusmaansa täyteen kontrolliin. Venäjä ei ole globaali peluri, mutta paikallisesti sillä on yliote. Ideologisesti nämä maat ovat aivan erilaisia. Venäjä on poliittinen musta aukko, jonka nieluun katoaa kaikki sen vaikutuspiiriin joutuva. Venäjä on lakkauttanut kaiken poliittisen elämän valloittamillaan alueilla Ukrainassa. Se on myös alueen voimakkain oikeistolainen toimija. Venäjä rahoittaa paikallisia natseja, lobbaa homofobisia lakeja, militarisoi valtioita, syventää etnisiä konflikteja, tukee diktaattoreita ja tukahduttaa kansannousuja verisesti.

Tässä tilanteessa ei ole mitään kahta imperialismia, vain ainoastaan yksi imperialismi ihmisiä vastaan.
Sinun pitää valita puolesi. Se voi olla pian myöhäistä.